Virtaus. Sitä minussa ei ole. On ollut, mutta juuri nyt tuntuu, että mikään ei virtaa. Pääsen kuitenkin liikkeelle ja toimin lähes normaalisti. En kuitenkaan nauti tekemisistäni tai innostu mistään. En muista milloin olisin viimeksi nauranut kunnolla. Siis siten, että vedet vuotaa silmistä ja palleaan sattuu. Ennen nauroin usein. 

Viha. Sitä olen tuntenut paljon viimeaikoina. Vihaan miestäni, lapsiani ja elämää. Hetkittäin. Mutta hei, eihän ole sallittua vihata miestä, joka kuitenkin seisoo rinnallasi. Tai lapsia, kuka nyt omia lapsiaan vihaa. Vihaan sitä, että he seisovat virtaukseni tiellä. Pitävät minua paikallaan, eivät anna mennä. Sitovat minua syyllisyyden ja velvollisuuden tunteilla. Vaativat hoitoa, huolenpitoa, rakkautta.. Vitustako minä sitä annan. Ei ole mistä antaa. Jää jäljelle vain suurempi syyllisyys! 

Onni ja ilo. Löytyy elämän pienistä hetkistä. Sisälläni läikähtää häviävän hetken verran ilo ja onni kun nään lapseni pisamoineen lattialla nauramassa kippurassa. Ihana lapsi. Miksi minä en enää tunne noin. 

Pelko. Pelkoja ei ole paljon. Olen elänyt jo monet peloistani pois. Pelkään lasten puolesta joskus, mutta en anna sen hallita minua. Miksi minä enää pelkäisin. Pahin pelkoni on läsnä koko ajan. En virtaa, en iloitse, en nauti!

Kuvahaun tulos haulle kallankukka